Olemme asuneet täällä jo miltei puolitoista kuukautta. Ja nyt täällä alkaa jo syksy. Viime yöt ovat olleet niin kylmiä, ettei ilman lämmitintä ole voinut enää elää.
Ja mitä olemme saaneet aikaan?
Kaikenlaista.
Heikka on ostanut pusakan ja vyölaukun.
Pinja on löytänyt naapurustosta kissoja jotka tykkäävät herkuista.
Ollaan kierretty muutama yleisötapahtuma. Niiden ohjelma sisältää paljon väkijoukossa (pitkään) seisoskelua sekä mummoja ja pappoja. Mummoja yleisössä ja pappoja esiintymässä. Jos Japanissa tapahtuu jotain ilmaiseksi, siellä on aina väkeä.
Pukukulkue
Ne ei oikeasti kanna sitä, vaan siinä on renkaat
Eräänä perjantaina Kioton keskusta halvaantui, kun sen läpi kulki kahdentuhannen ihmiseen erityisen hidas kulkue. Kulkue esitteli kaupungin historiaa Heianilta Meijiin (keskiajalta edellisen vuosisadan vaihteeseen). Puvut oli komeita, mutta esiintyjät eivät. Vaikutti siltä, että kulkueeseen pääseminen oli kaikille miehen ikään ehtineille kunnia-asia, ja japanilaiseen kulttuuriin kuuluu se, että arvostus kasvaa iän myötä. Tämä johti luonnollisesti siihen, että miltei jokaista historiallisesti merkittävää henkilöä (enimmäkseen korkea-arvoisia samuraita ja zen-munkkeja) esitti arviolta satavuotias setä. Suuria muotoja suosiva silmälasimuoti ja edo-kauden sotasopi pistivät myös hieman silmään.
Meidän kohdalla juhlakalut olivat tallustelleet jo pari tuntia ja se kyllä alkoi näkyäkin. Ratsailla olleet panssaroidut sotapomot olivat ottaneet kaiken hyödyn korotetusta asemastaan ja enimmäkseen nuokkuivat satuloissaan haarniskoiden pitäessä heidät istuma-asennossa. Eräs pappa ei tainnut enää hengittääkään.
Voittamaton soturi
Kulkueen draamankaari oli hieman epämääräinen (ehkä se on kulttuurisidonnaista), kun vaikuttavin porukka tuli miltei heti alkuun. Noin sadan kymmenvuotiaan pojan osasto rumpuineen ja kivääreineen oli sykähdyttävä.
Meillä ei tietenkään ollut minkäänlaista opasta, joten emme tunnistaneet oikeastaan ketään näistä merkkihenkilöistä. Ainoastaan Taira-klaanin vaakuna oli jäänyt mieleen.
Tulifestivaali.
Kiotosta hieman pohjoiseen, verenhimoisten karhujen ja muiden hirviöiden suojeluksessa sijaitsee Kurama-vuori, jonka juurella olevassa pikkukylässä järjestetään joka syksy tulifestivaali.
Murhanhimoisten tappajakarhujen ja 45 asteen mäkien (Pinjan käsitys alueesta) takia jouduimme menemään paikalle pyörien sijaan lähijunalla, joka oli hidas, ahdas ja kaikin puolin epämukava (Heikan käsitys kulkuneuvosta).
Noin sadan ihmisen kylään oli ahtautunut noin kymmenentuhatta juhlavierasta. Yritimme turhaan etsiä Heikan koulukaveria tyttökavereineen. Kylä oli kyllä erittäin tunnelmallinen vanhoine puutaloineen ja soihtuineen. Silloin tällöin kylän raittia hölkkäsi kolme-neljä nuorta miestä stringeissä kantaen valtavia soihtuja. Muuta siellä ei sitten tapahtunutkaan. Toisinaan miehet kyllä venyttelivät takareisiään ja joku sammutti löylykauhalla kaatuneita kokkoja.
Menimme viettämään iltaa jonoon, joka johti juna-asemalle.
Myöhemmin saimme kuulla, että puolenyön aikaan juhla oli huipentunut siihen, että teini-ikäinen tyttö ja poika oli kantotuolin kylkiin jalat levällään. Tätä hökötystä oltiin sitten kanneltu ympäriinsä tuottamassa avio-onnea ja hedelmällisyyttä.
Tässä kuva. Ei ollu kameraa mukana
Tulifestivaalin jälkeen vannoimme, ettemme osallistu enää yhteenkään joukkotapahtumaan. Kuitenkin jo seuraavana viikonloppuna päädyimme lähtemään Naraan, joka on Japanin ensimmäinen pääkaupunki (710-785). Nara viettää 1300-vuotisjuhliaan ja tämä oli viimeinen hetki nähdä juhlatapahtuma.
Nara 1300v.
Menimme Naraan kätevästi junalla (paitsi, että Pinjalla hajosi kaksi pyörää matkalla juna-asemalle). Junasta poistuessa emme olleet aivan varmoja mihin suuntaan pitäisi lähteä, mutta paikalle löytäminen osoittautuikin yllättävän vaivattomaksi. Juna-aseman ja kilometrin päässä olevan Heijô palatsin väliin oli palkattu parisataa hymyilevää liikenteenohjaajaa.
Tämä junapenkki vaihtaa automaattisesti selkänojan puolen
Tulimme paikalle juuri parahiksi, kun juhlallinen kulkue aloitti tassuttelemaan kohti palatsin puistoa kultaan puetun hevosen johdattelemana.
Kuten arvata saattaa paikalla oli taas parikymmentä tuhatta japanilaista. Menimme katsomokorokkeelle odottamaan tapahtuman alkua. Ja kuten aina, ensimmäiset sadepisarat aiheuttivat sateenvarjojen meren. Juhlavissa asuissa oleva sekalainen seurakunta käveleskeli parin sadan metrin mittaista hiekkatietä useean otteeseen edes takas. Välillä lyötiin rumpuja ja kovaäänisistä kuului juontajien pälätys. Alkoi joillakuilla hieman olemaan vaikeaa.
Tämä täti ei pidä kylmästä eikä kosteasta
Osa joukosta istui hiekkatien toisella puolella olevien sinisten hökötysten viereen. Ja yksi näistä laittoi kolmekymmentäsenttisen puulevyn hökötyksen eteen bambutikun nokkaan.
Ja vihdoin se alkoi. Performanssi, jonka tarkoitus on tuottaa hyvinvointia ja rauhaa.
YABUSAME!
Ensimmäinen ratsastaja karautti kujan päädystä täyteen vauhtiin. Tasapainotti itsensä jännittämällä reisiään, jännitti kaksimetrisen jousensa yläkautta, ampui sillä puisen maalitaulun läpi, otti uuden nuolen, jännitti, lävisti seuraavan maalitaulun ja toisti saman vielä kertaalleen. Kaikki tämä siis laukkaavan hevosen selässä. Vaikuttavaa.
Näitä ratsastavia jousiampujia oli viisi. Kolme mestaria, ja kaksi harjoittelijaa (tai ainaskin kolme hyvää juhlavissa vaatteissa ja kaksi huonoa arkivaatteissa)
Jos me joskus saadaan lapsia, niin ne saavat aloittaa ratsastuksen, jos suostuvat myös jouskaroimaan.
tässä vielä linkki youtubeen
Toinen meistä oli hieman enemmän innoissaan kuin toinen.
Meillä alkaa nyt myös koulufestivaalit, joista toivottavasti myöhemmin.
Vessassa asui tällainen. Alkaa olemaan niin kylmä, että kaikki haluavat sisään nauttimaan meidän lämmittimellä varustetusta vessanpöntön rinkulasta
