Sairaala, joulu, Tokio, mitä nyt

Välillä on ollut kivaa ja välillä ei ihan niin kivaa.

Huippuhetkiin ei ehkä kuulunut tulehtunut umpilisäke ja sen leikkaus.

Hyviä juttuja on toisaalta olleet esim. joulun tienoilla vierailleet Ari, Susu ja Ässä. Ja patikkaretki Kuramalle, joka on melko pyhänä pidetty vuori Kioton pohjoispuolella.

Vuoren temppeleillä voi esim. kumartaa alttarille. Tai polvistua oman kameransa eteen, kukin makunsa mukaan.

Käytiin katsomassa myös Kultaista Paviljonkia. Se oli melko kultainen.

Sitten alkoikin taas alamäki, jota myös jouluksi kutsutaan. Tai jouluksi ruokamyrkytyksessä. Muilla talon asukeilla kuin allekirjoittaneella oli kyllä varmaan ihan kivaa, vaikka Heikkaa harmittikin, että jouduttiin perumaan isot joulujuhlamme, joita varten se oli tehnyt ruokaa parin päivän ajan.

Joulun jälkeen alkoi taas ylämäki, joka johti ihan Tokioon ja siellä melko ylös saakka.

Tokiossa käytiin moikkaamassa Hachikoa. Hachiko oli hauva, joka eli 1920-luvulla erään japanilaisen professorin omistuksessa. Joka ilta Hachiko tuli isäntään vastaan Tokion Shibuyan juna-asemalle, kunnes eräänä iltana professori ei enää palannutkaan. Professorin kuoleman jälkeen Hachiko tuli silti, yhdeksän vuoden ajan, joka päivä asemalle odottamaan häntä palaavaksi.

Patsaan kanssa tuli poseeraamaan myös yksi varsin järkyttyneen oloinen pupu. Joko se oli hyvin otettu Hachikon tarinasta tai sitten yksi maailman vilkkaimmista risteyksistä ei ole pupujen luontainen ympäristö, emme tiedä.

Tiedämme kuitenkin jotain; ystävällisten kylttien avulla saimme tietoomme, mikä olisi tupakan ideaalinen kantokorkeus.

Heikkaa tämä tieto vähän suututti. Tai sitten jollain muulla oli mielipide siitä, missä kohtaa kartalle mennään, tai minne pitäisi mennä seuraavaksi.

Mentiin poseeraamaan Meijin pyhätölle.

Käväistiin myös Arin kanssa Venetsiassa poseeraamassa.

Tai sitten se oli Disneyland Sea Tokiossa.

Sieltä ylä-ja alamäki vasta löytyikin.

Toisia näköjään alamäet huvitti enemmän kuin toisia.

Puolentoista tunnin jonot laitteisiin eivät tosin huvittaneet ketään.

Joten välillä tuli riitaa.

Kivointa oli päästä Pienen merenneidon maailmaan! Sieltä poistumisesta ei ole kuvia, ne olisivat olleet herkemmille lukijoille ehkä liian rankkoja.

Muita kuulumisia on parhaillaan menossa oleva Pinjan näyttely täällä toisen mediataiteen vaihtarin kanssa. Sekä se, että Heikalla on pyörähtänyt vika kuukausi käyntiin. Heikan koulu loppuikin jo jouluna, ja Pinjalla loppuu ensi viikolla. Suurin osa vaihtarikavereista (ja tietysti vieraamme Ari, Susu ja Ässä) ovat kaikki palanneet kotimaihinsa, joten pieni tuttavapiirimme täällä on kutistunut entisestään, ja kodin ulkopuoliset aktiviteetit koulujen myötä myös.

Itse olen silti näillä näkymin jäämässä tänne huhtikuuhun asti, odottelen Heikan lähdön jälkeen puolitoista kuukautta yksin kirsikankukkien puhkeamista uuteen kevääseen.

-Pinja

Kuudennesvuosikatsaus

Tavaratalon jättirobotti-osasto.

Kaksi kuukautta täynnä.
Mitä on jäänyt käteen, kysyy joku?
Täällä on paljon kaikkea kivaa, mutta nyt on jo törmännyt epämiellyttävyyksiinkin.


+Kaverit
On tavattu paljon kivoja japanilaisia ja ulkomaisia tyyppejä. Erityisesti on mainittava varmaan Heikan koulukaveri Sam ja sen tyttis Hennie, sekä Aya, Kaya, Yuri ja Mizuki koulun avuliaista tytöistä. Pinjalla on luokkakaveri Alex ja koko vaihtariporukka.

Pinni ja Sam -sarja Osakan reissulta

+Ihmiset
Kuten olette kaikki kuulleet, niin japanilaiset ovat erinomaisen kohteliaita ja avuliaita.


+Ruoka
Kuidaore, eli syö niin paljon, että räjähdät.

Sunnuntai-sushit on ollut aika vakio-ohjelma. Keskustassa käydään syömässä Musashi-sushi -puljussa, joka on erittäin laadukas liukuhihna-baari. Päivällisen hinnaksi tulee n.10e per lärvi, eli ei paha. Musashista puuttuu kylläkin Shinkansen (joka löytyy naapuriravintolasta) - minijuna, joka toimittaa erikoistilaukset.


Gyuudon-ravintolat ovat olleet myös käytössä. Niissä saa parilla eurolla kupposellisen riisiä, jonka päällä on muutama lihasiivu. Joissain näistä ruokalipuke ostetaan automaatista. Se jos joku on tulevaisuutta.

Okonomiyaki on yksi Heikan lemppareista. Se on munakkaan, letun, kaalin, eläimen, kasvisten ja joskus nuudeleitten herkullinen sekasikiö. Vähän niinkuin kiinteä pyttipannu. Päälle turautetaan tottakai kunnon
majot! Okonomiyaki-ravintoloissa kaikilla pöydillä on oma lämpötaso, johon lätty tuodaan tirisemään.


Kushi-katsu on sellainen myös herkku, että avot! Leivitettyä ja uppopaistettua ihan mitä tahansa. Inkivääriä, possua, rapua. On tullut syötyä uppopaistettua ruokaa enemmän, kuin koko aikaisemmassa elämässä.


+Rauha
+Nukkuminen
+Lukeminen
Täällä elää pakostikin slow-lifea. Ei ole pakko tehdä juurikaan mitään. Eikä ihan hirveästi saa aikaan, vaikka kuinka yrittäisi. Japanilainen telkkari on sen verran omalaatuinen, ettei sitäkään tule katsottua. Warettaminenkin johtaa niin isoihin sakkoihin, että sekin oli lopetettava. Joten kirjoja on tullut luettua, kuin teininä konsanaan. Ilmava vanha talo on parantanut myös unen laatua. On vähän samanlainen olo, kuin asuisi teltassa.


+Pyöräily
150 kilometriä viikossa.

Kiyomizu-dera. Yksi naapuruston temppeleistä

+Aurinko
+Ruska
Täällä on syksy vähän erityyppinen kuin Suomessa. Aurinkoa riittää ja keli on ollut suhteellisen kuiva. Täällä on juuri nyt paras ruska-aika, joten siinä riittää ihmeteltävää.
Kendosta kirjoitan sitten myöhemmin. Täällä olin ja otin pari kuvaa

Sitten epämukavampia asioita
-Keskustelunaiheet paikallisten kanssa
Japanilaisilla on ilmeisesti koulussa opetettu, mitä eurooppalaisille puhutaan:
-Mistä tulet?
-Puhutaanko Suomessa englantia?
-Miksi tulit Japaniin?
-Onko tämä herkullista/kaunista/kivaa?
-Mitä pidät Japanista/tästä tapahtumasta/japanilaisesta ruuasta?
Kyllähän tähän tietenkin kertaalleen vastaa, mutta sadas kerta alkaa hieman turhauttamaan. Eräs korealainenkin kävi tämän saman keskustelun kanssani..
Tässä ärsyttää eniten perusjapanilainen erottelu meihin ja muihin. Japanissa ajatellaan yleisesti, että he ovat täysin poikkeuksellinen kansa. Tämä aiheuttaa tietenkin suoranaista rasismia. Itsellenihän tämä on vielä helppoa, kun olen pitkä, eksoottinen eurooppalainen, cool guy ja handsome boy, mutta auta armias esimerkiksi Etelä-Aasiasta tulevia.
Voin laittaa aiheesta myöhemmin tänne esseen, jota kirjotan kouluun.


-Kylmät yöt
Eristyksiä ei ole meidän talossa ollenkaan, joten yöllä laskee elohopea lamauttavan alhaalle. Onneksi meillä on sentään sähkölämmitteinen vessanpöntön kansi.


-Leipä ja makeiset
Japanilaiset eivät ole mitään mestarileipureita. Valkoisella leivällä ollaan jouduttu pärjäämään. Täällä on myös todella erikoiset makeat ruokalajit. Makea paputahna on paikallinen suosikki. Hyi hitto! Karkit ei maistu miltään muulta kuin sokerilta.


-Hedelmien hinta
Itseasiassa kaikkien elintarvikkeiden hinnat ovat kipurajalla. Hedelmien kappalehinnat ovat suurin piirtein samat, kuin suomalaiset kilohinnat. Ulkona syöminen on täällä suhteessa ällistyttävän halpaa.


-Kevyenliikenteen väylät
Kioton kaupunki on todella köyhä, koska se joutuu pitämään kaikkia satoja temppeleitään yllä (Sisäänpääsymaksut menevät muuten Apotin taskuun, joka ei joudu maksamaan edes veroja). Tämä tietenkin johtaa siihen, että tiet, erityisesti kevyenliikenteen väylät, ovat huonossa kunnossa ja niissä ei ole juuri lainkaan valaistusta. Tämä on tietenkin vaarallista. Kuten kuvasta näkyy:

Tuossa näkyy makkarin tatamilattia ja neljä tikkiä á 40 e.

-Laskun maksaminen.
Japanissa ei onneksi tipata, mutta laskun maksaminen saattaa kuitenkin olla hankalaa. Japanilaiseen tapaan kuuluu, että joku päättää, mitä seurue syö. Sitten syödään ja juodaan ja lopuksi jaetaan lasku tasan. Eli ne kolmekymmentäkiloiset japanilaiset tytöt maksavat saman verran kuin kymmenen tuoppia juonut satakiloinen eurooppalainen. Vähän tuntuu epikseltä.
Ja jos ihan oikeasti ei haluaisi kuin sen halvimman kaljan niin silti pöytään tuodaan vaikka mitä herkkuja ja pitää koko ilta stressata kuka nämä maksaa.




Mutta kaiken kaikkiaan täällä on erinomaisen mukavaa. Ainoa oikea vaikeus on se, että perhettä ja kavereita kaipaa.

Osakassa on kokonainen kaupunginosa lovehotelleille.

Ps.
Käytiin Osakassa Japanin isoimmassa slummissa. Kodittomia, jotka eivät ole alkoholisteja tai hulluja, kaikenlaista.

Juhlia eli matsureita

Rakas Päiväkirja

Olemme asuneet täällä jo miltei puolitoista kuukautta. Ja nyt täällä alkaa jo syksy. Viime yöt ovat olleet niin kylmiä, ettei ilman lämmitintä ole voinut enää elää.

Ja mitä olemme saaneet aikaan?

Kaikenlaista.

Heikka on ostanut pusakan ja vyölaukun.

Pinja on löytänyt naapurustosta kissoja jotka tykkäävät herkuista.

Ollaan kierretty muutama yleisötapahtuma. Niiden ohjelma sisältää paljon väkijoukossa (pitkään) seisoskelua sekä mummoja ja pappoja. Mummoja yleisössä ja pappoja esiintymässä. Jos Japanissa tapahtuu jotain ilmaiseksi, siellä on aina väkeä.

Pukukulkue

Ne ei oikeasti kanna sitä, vaan siinä on renkaat

Eräänä perjantaina Kioton keskusta halvaantui, kun sen läpi kulki kahdentuhannen ihmiseen erityisen hidas kulkue. Kulkue esitteli kaupungin historiaa Heianilta Meijiin (keskiajalta edellisen vuosisadan vaihteeseen). Puvut oli komeita, mutta esiintyjät eivät. Vaikutti siltä, että kulkueeseen pääseminen oli kaikille miehen ikään ehtineille kunnia-asia, ja japanilaiseen kulttuuriin kuuluu se, että arvostus kasvaa iän myötä. Tämä johti luonnollisesti siihen, että miltei jokaista historiallisesti merkittävää henkilöä (enimmäkseen korkea-arvoisia samuraita ja zen-munkkeja) esitti arviolta satavuotias setä. Suuria muotoja suosiva silmälasimuoti ja edo-kauden sotasopi pistivät myös hieman silmään.

Meidän kohdalla juhlakalut olivat tallustelleet jo pari tuntia ja se kyllä alkoi näkyäkin. Ratsailla olleet panssaroidut sotapomot olivat ottaneet kaiken hyödyn korotetusta asemastaan ja enimmäkseen nuokkuivat satuloissaan haarniskoiden pitäessä heidät istuma-asennossa. Eräs pappa ei tainnut enää hengittääkään.

Voittamaton soturi

Kulkueen draamankaari oli hieman epämääräinen (ehkä se on kulttuurisidonnaista), kun vaikuttavin porukka tuli miltei heti alkuun. Noin sadan kymmenvuotiaan pojan osasto rumpuineen ja kivääreineen oli sykähdyttävä.

Meillä ei tietenkään ollut minkäänlaista opasta, joten emme tunnistaneet oikeastaan ketään näistä merkkihenkilöistä. Ainoastaan Taira-klaanin vaakuna oli jäänyt mieleen.

Tulifestivaali.

Kiotosta hieman pohjoiseen, verenhimoisten karhujen ja muiden hirviöiden suojeluksessa sijaitsee Kurama-vuori, jonka juurella olevassa pikkukylässä järjestetään joka syksy tulifestivaali.

Murhanhimoisten tappajakarhujen ja 45 asteen mäkien (Pinjan käsitys alueesta) takia jouduimme menemään paikalle pyörien sijaan lähijunalla, joka oli hidas, ahdas ja kaikin puolin epämukava (Heikan käsitys kulkuneuvosta).

Noin sadan ihmisen kylään oli ahtautunut noin kymmenentuhatta juhlavierasta. Yritimme turhaan etsiä Heikan koulukaveria tyttökavereineen. Kylä oli kyllä erittäin tunnelmallinen vanhoine puutaloineen ja soihtuineen. Silloin tällöin kylän raittia hölkkäsi kolme-neljä nuorta miestä stringeissä kantaen valtavia soihtuja. Muuta siellä ei sitten tapahtunutkaan. Toisinaan miehet kyllä venyttelivät takareisiään ja joku sammutti löylykauhalla kaatuneita kokkoja.

Menimme viettämään iltaa jonoon, joka johti juna-asemalle.

Myöhemmin saimme kuulla, että puolenyön aikaan juhla oli huipentunut siihen, että teini-ikäinen tyttö ja poika oli kantotuolin kylkiin jalat levällään. Tätä hökötystä oltiin sitten kanneltu ympäriinsä tuottamassa avio-onnea ja hedelmällisyyttä.

Tässä kuva. Ei ollu kameraa mukana

Tulifestivaalin jälkeen vannoimme, ettemme osallistu enää yhteenkään joukkotapahtumaan. Kuitenkin jo seuraavana viikonloppuna päädyimme lähtemään Naraan, joka on Japanin ensimmäinen pääkaupunki (710-785). Nara viettää 1300-vuotisjuhliaan ja tämä oli viimeinen hetki nähdä juhlatapahtuma.

Nara 1300v.

Menimme Naraan kätevästi junalla (paitsi, että Pinjalla hajosi kaksi pyörää matkalla juna-asemalle). Junasta poistuessa emme olleet aivan varmoja mihin suuntaan pitäisi lähteä, mutta paikalle löytäminen osoittautuikin yllättävän vaivattomaksi. Juna-aseman ja kilometrin päässä olevan Heijô palatsin väliin oli palkattu parisataa hymyilevää liikenteenohjaajaa.

Tämä junapenkki vaihtaa automaattisesti selkänojan puolen

Tulimme paikalle juuri parahiksi, kun juhlallinen kulkue aloitti tassuttelemaan kohti palatsin puistoa kultaan puetun hevosen johdattelemana.

Kuten arvata saattaa paikalla oli taas parikymmentä tuhatta japanilaista. Menimme katsomokorokkeelle odottamaan tapahtuman alkua. Ja kuten aina, ensimmäiset sadepisarat aiheuttivat sateenvarjojen meren. Juhlavissa asuissa oleva sekalainen seurakunta käveleskeli parin sadan metrin mittaista hiekkatietä useean otteeseen edes takas. Välillä lyötiin rumpuja ja kovaäänisistä kuului juontajien pälätys. Alkoi joillakuilla hieman olemaan vaikeaa.

Tämä täti ei pidä kylmästä eikä kosteasta

Osa joukosta istui hiekkatien toisella puolella olevien sinisten hökötysten viereen. Ja yksi näistä laittoi kolmekymmentäsenttisen puulevyn hökötyksen eteen bambutikun nokkaan.

Ja vihdoin se alkoi. Performanssi, jonka tarkoitus on tuottaa hyvinvointia ja rauhaa.

YABUSAME!

Ensimmäinen ratsastaja karautti kujan päädystä täyteen vauhtiin. Tasapainotti itsensä jännittämällä reisiään, jännitti kaksimetrisen jousensa yläkautta, ampui sillä puisen maalitaulun läpi, otti uuden nuolen, jännitti, lävisti seuraavan maalitaulun ja toisti saman vielä kertaalleen. Kaikki tämä siis laukkaavan hevosen selässä. Vaikuttavaa.

Näitä ratsastavia jousiampujia oli viisi. Kolme mestaria, ja kaksi harjoittelijaa (tai ainaskin kolme hyvää juhlavissa vaatteissa ja kaksi huonoa arkivaatteissa)

Jos me joskus saadaan lapsia, niin ne saavat aloittaa ratsastuksen, jos suostuvat myös jouskaroimaan.

tässä vielä linkki youtubeen

Toinen meistä oli hieman enemmän innoissaan kuin toinen.

Meillä alkaa nyt myös koulufestivaalit, joista toivottavasti myöhemmin.

Vessassa asui tällainen. Alkaa olemaan niin kylmä, että kaikki haluavat sisään nauttimaan meidän lämmittimellä varustetusta vessanpöntön rinkulasta

Kuvia Ôsakan akvaariosta

Ôsakan akvaariossa käytiin. Maksoi 2000 jeniä, mutta oli kyllä joka pennin arvoinen. Tällä kertaa Heikka räpsi kuvia enimmäkseen.

Akvaarion isoin tankki on 5400 kuutiota. Ja akryylia on käytetty 350 tonnia. Paksuimmillaan sitä on 30 senttiä. Eli akvaario on aika iso.

Pinja tekee taidetta. Epätarkka, alivalottunut, kaitafilmi meduusoista.

Maailman isoin niveljalkainen. Hämähäkkirapu-kuningas mussuttaa mätää meritähteä. Niitten naamassa oli varmasti kolmekymmentä liikkuvaa osaa.

Oli siellä pari merikilpikonnaakin. Tämä tuli katselemaan Heikkaa parinkymmenen sentin päähän.

Vauva-Nemoja. Niillä oli oma osasto Nemon eläimille.

Kolme-neljämetrinen paholaisrausku tykkäsi pyöriä akvaarion siivoojan hengityskuplissa. Rauskut oli aivan kuin toiselta planeetalta. Ja niitä oli paljon! Ja pienimmätkin oli suurempia kuin Helsingin Sealifen isoimmat.

Sitten siellä oli kaksi valashaita. Näistä kuvista ei ihan saa kuvaa oikeasta koosta. Ne oli viisimetrisiä. Ne imeskeli planktonia ja niiden kaverit niiden ihoa... On muuten maailman isoin kala.

Tuo keskimmäinen vaan lepuuttaa päätään tuolla niskan puolella, ei hätää.

Maailman suurin jyrsijä, vesisika. Kuvassa vasemmalla.

Ja maailman siistein eläin. Merisaukko. Ne polski ja venytteli ja rapsutteli, ihan niinkuin dokkareissakin...

Oli siellä myös makean veden saukkoja, mutta ne oli päiväunilla.

Heikalla alkoi kans koulu

Heikan ensimmäinen kouluviikko on nyt takana. No sepä oli kivaa. Oli viimeinkin jotain oikeaa tekemistä. Koulu oli ensinnäkin kaukana ja korkealla. Kuusitoista kilometriä taisi olla googlemapsin tuomio. Eli vajaan tunnin pyöräily, josta viimeiset kilometrit ylämäkeen. Sanomattakin on selvää, että KCUAssa tulee olemaan tänä vuonna eräs todella hikinen eurooppalainen vaihtari. Käytiin heti ensimmäisenä iltana parin brittiläisen vaihtarin kanssa kaupungilla. Toinen niistä asuukin itseasiassa melkein naapurissa tyttökaverinsa kanssa.

Kouluympäristö on, sanottaisiinko, boheemi. Taideyliopisto, jossa on opetetaan oikeastaan kaikkia taidelajeja puupiirustuksesta tuuban soittoon, oli vanha ja iso. Työtilat olivat melko kolhoosimaiset ja vessat haisivat pissalle. Tuutoroiva opettaja oli tarkasti valikoitu; hiljaisin ja vähiten englantia osaava Tsuruta-sensei, jonka kiinnostuksenkohteiksi osoittautuivat sienet ja kivet (hänen takapihaltaan kerätään 3% Kioton alueen kaikista harvinaisista japanilaisista herkkutateista!).

Osastokaverit ovat sikakivoja ja avuliaita pienikokoisia tyttöjä. He aikovat järjestää jopa tervetulojuhlat ensi viikolla. Työhuoneen kolmisenkymmentä neliöä Heikka jakaa kolmen muun opiskelijan kanssa, joista oikeastaan ainoastaan yhtä on edes näkynyt. Pöytiä kaivettiin siivouskomerosta ja tuoli löytyi paloportaista. Rautakaupan setä toi maalauspohjat miltei ilmaiseksi alaovelle, ja taidetarvikeliikekin löytyi vain kymmenen kilometrin päästä.

Koulun rehtorin tapaaminen hoitui hyvin nukkumalla pommiin. Seppukun arvoinen suoritus tämä ei kuitenkaan ollut ja koulussa voi edelleen jatkaa.

Ensimmäiset kendotreenit käytiin myös kokeilemassa koulun omassa pienessä seurassa. Harjoitukset sujuivat erinomaisesti, eikä samassa salissa treenanneet balettitanssijatkaan näyttäneet häiriintyvän.

Luentoja ei näillä näkymin ole, mutta huomenna mennään katsomaan Tsurutan ja parin opiskelijan kanssa kiviä.

Ps. kuvia koulusta laitetaan myöhemmin

Viikko 2

Markkinat

Lauantaina käytiin kerran kuussa Kitano Tenmangu-pyhätön liepeillä järjestettävillä markkinoilla. Oli sitä sun tätä.

Ystävät hyvät. Älkäätte antako söpöjen pussukoiden, hymyn, käsieleiden tai edes Gandhin hämätä. Todellisuudessa tässä vaiheessa oli jo "varsin kiire" kaupungin toiselle puolelle kendovarusteiden alennusmyyntiin.

Hellyttävää vai hälyttävää? Kyseessä eivät ole harvinaisen karvaiset kaksoset, vaan täällä näkee kaikenlaisiin vermeisiin pyntättyjä hauveleita, usein istutettuina vaunuihin joilla niitä kärrätään ympäriinsä. Voi veikkoset, kaus ollaan tultu susista.

Ginkakuji

Asutaan ihan Ginkakuji-temppelin (Hopeapaviljonki) vieressä, ja saatiin aikaiseksi käydä siellä maanantai-aamuna ennen päivän turistiryysiksen alkua. Varsinainen nähtävyys oli temppelin puutarha. Oli hieno.

Näkymä puutarhasta Kioton yli.

Puunhoitajasetä.

Turisti.

Huh, onneksi vahtivat. Ei niistä penteleistä ikinä tiedä.

-Pinja-san