Joo, mä olen se suomalainen vaihtari, mistä arvasit?

Koulu

Kampuksen läpi virtaa pikku puro.

Koulu alkoi tapaamisella ohjaavan opettajan kanssa. Se meni suunnilleen näin:

-Pinja-san, haluaisitko tehdä täällä jonkun itsenäisen projektin?

-Ei kiitos, haluan osallistua kursseille.

-Tjaa. Hmm no Pinja-san, milloin valmistut kandidaatiksi?

-En tiedä, ehkä ensi keväänä.

-Pinja-san, haluaisitko tehdä kandityötäsi tai tutkimusta sitä varten itsenäisesti täällä?

-Ei kiitos, osallistun mielummin kursseille.

-Tjaa. Pinja-san, jos haluat tehdä itsenäisesti töitä, se on ok.

-Kiitos, mutta osallistun mielelläni näille kursseille.

-Tjaa. Pinja-san, voit sitten ilmoittaa minulle, kun jätät kurssit kesken, ja kertoa millaisen oman projektin tekisit mielummin.

Noin 15 minuuttia tämän tapaamisen jälkeen Pinja-sania alkoikin yllättäen kiinnostaa itseopiskelu. Jos joku on joskus kuullut, etteivät japanilaiset oikein puhu englantia- se on yllättävän totta. Tervetulleita ovatkin siis koulun tarjoamat yksityisopetustunnit japania kerran viikossa. Yksityisopetusta, tunnen itseni ihan kuninkaalliseksi!

Minä olen iso tyttö.

Ekojen päivien aikana katselin koulukavereita ja mietin, että japanilaiset näyttävät tosi nuorilta. Kun kysyin, pidetäänkö Japanissa lukion jälkeen välivuosia, kysymystä luultiin vitsiksi. Tämä siis tarkoittaa, että japanilaiset jatkavat suoraan lukiosta yliopistoon, joka on jaettu kandi- ja maisteriohjelmiin. Ja minä, 26-vuotias kandiopiskelija Suomesta, siis istun nyt tunneilla 18-22-vuotiaiden kanssa.

Ehkä ikä osaltaan selittää myös kikattelun määrää -tai sitten se vain kuuluu kulttuuriin? En oikein tiedä nauretaanko minulle vai minun kanssa, kun vastatessani moikkaukseen porukka kääntyy poispäin kikattaen. Jänskää.

Vähän poissa paikaltani tunnun olevan myös luokissa. Oikeastaan tarvitsisin kaksi paikkaa. Tätä kokoakin kun on reippaasti luokkatovereita enemmän. Luokkien pikkuruisten pöytien ja pikkuruisten tuolien keskellä tunnen itseni aika norsuksi. Ihan kivaksi norsuksi kuitenkin. Joka tosin ei osaa kunnolla käytöstapoja, törmäilee ovenkarmeihin, tukkii ruokajonot eikä ymmärrä puhetta.

Ehkä tekee kuitenkin aika hyvää olla se huvittava ulkopuolinen reppana. Aloinkin ehkä jo ottaa itseni vähän liian vakavasti?

Pinja-san ja kaverit. Yleensä kyl käytän vaatteita, ja mulla on tässä kuvassa tukkakin vähän huonosti.

Liikkuminen.

Tähän mennessä tämä reipas norsu on kulkenut koulumatkansa (n. 5km) pyörällä. Ja let me tell ya, se tuntuu aika paljon pidemmältä kun matka kouluun on pelkkää ylämäkeä (vaikka loivaa ok ok), lämpötila lähemmäs 30 astetta ja ilmankosteus 90 %. Pyöräillessä on kuitenkin puolensa, mm. maisemat.

Mai-se-ma.

Pyöräily on myös hyvä syy tehdä lähempää tuttavuutta limsa-kahvi-tee-mehu-jogurtti-vesi-you-name-it-automaattien kanssa.

Ruoka.

Viikko takana eikä yhtään sushia vielä syöty! Odotamme innokkaasti vieraita tänne, että saisimme hyvän (teko)syyn mennä sushiravintolaan. Sushi on täällä vähintään yhtä kallista kuin Suomessa, eikä opiskelijan rahapussista löydykään rahaa jokapäiväiseen sushiin. Yhyy!

Kaikesta huolimatta ruoka-asiat ovat sujuneet melko mallikkaasti. Toistaiseksi olen myrkyttänyt itseni vain kerran, sekin kotona. Kaupasta löydetyistä kasvisnuudeleista löytyi kanayllätys!

Koulun ruokalan ruoka-annokset. Tässä olis tällainen juttu, jossa on jotain toista juttua sisällä.

Sayoonara sanoo Pinja-san.

PS. Tästä eteenpäin kirjoitamme Pinja mustalla tekstillä ja Heikka punaisella, niin on helppo erottaa kuka kirjoitti ja mitä.

Ensimmäinen viikko Kiotossa

Matka

Lensimme Pekingiin Syyskuun neljännentoista vastaisena yönä. Finnairin uudessa md-11(?) -koneessa oli vimosen päälle viihdejärjestelmä. Pinja nukkui pari tuntia, mutta Heikka katsoi leffoja ja sarjoja saamatta unta. Kiina näytti ilmasta käsin aivan Kiinalta: keltaisia, metsäisiä ja sumuisia vuoria ja mutainen joki. Pekingin lentokenttä oli valtava! Sisätilat varmaankin 30 metriä korkeita. Koneen vaihto meni melko helposti parin turvatarkastuksen jälkeen.

Ôsakan* koneessa ei ollut enää eurooppalaisia. Nukuimme koko lennon. Ôsakassa näytti siltä, että olisimme laskeutuneet mereen, mutta lentokenttää varten olikin rakennettu oma saari. Oltiin Japanissa. Maahantulo ei ollutkaan hirveän helppoa, mutta pari lappua täyttäneenä, jonossa tunnin seisseenä ja sormenjäljet antaneena meidät toivotettiin tervetulleiksi maahan. Tapasimme lentokentällä muun muassa japanilaisen isoisän prototyypin, jonka tehtävä oli hymyillen näyttää mihin jonoon kukin voisi siirtyä edellisestä jonosta, sekä parikymppisen tullivirkailijan, joka ei ollut ollenkaan kiinnostunut matkatavaroista, vaan siitä olimmeko opiskelijoita ja mistä tulimme.

Kansain lentokentältä hyppäsimme taksiin, saimme kylmät pyyhkeet ja nukahdimme. Heräsimme Kiotossa (Kyôtô) ja Heikka pyyhki kuolat suupielestä. Olimme perillä. Kuljimme korttelin ylämäkeen ja saavuimme kotiin. Tuula tuli ovelle vastaan.

*ô = ou, joka lausutaan oo. Japanilaisilla on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, jos sekoittaa lyhyet ja pitkät vokaalit. Niinkuin suomalaisillakin.

Koti

Meidän huone ja meidän pikkuruinen piha.

Olimme siis perillä itäisessä Kiotossa, vuorien kupeessa. Kämppä oli paljon enemmän kuin olimme ikinä uskaltaneet toivoakaan. Täydellinen vanha japanilainen asunto. Olimme arvioineet, että tulisimme noin viisikymmentäneliöiseen kerrostaloasuntoon, mutta tulimmekin yli sataneliöiseen rivitaloasuntoon. Ja japanilaisetko asuvat ahtaasti!

Myös vuokralleantaja Tuula osoittautui huipputyypiksi. Hän on asunut Japanissa jo kaksikymmentä vuotta ja tässäkin asunnossa yli kymmenen. Tuula ryhtyi heti ”äidiksemme” ja on auttanut järjestelyissämme valtavasti.

Oma huoneemme on noin viisitoistaneliöinen tatamilattiainen huone, jonka liukuovet(-ikkunat) aukeavat pieneen puutarhaan takapihalla. Lisäksi meillä on pieni keittiö käytävällä, vessat, pesuhuone ja työhuone käytössä yläkerrassa. Yläkerran työhuoneessa on myös länsimaiset pöydät ja tuolit, joka mahdollistaa hieman vaivattomamman tietokoneen käytön. Alakerrassa istumme ja levitämme patjamme tatamille, siis lattialle. Tatamilla istuminen on yllättävän mukavaa, tosin Heikka on saanut jalkapöytänsä kipeäksi.

Naapurustosta löytyy mm. Filosofin polku ja Ginkaku-ji temppeli, jotka ovat kuuluisia nähtävyyksiä. Taitavatpa olla Unescon maailmanperintölistallakin. Päiväsaikaan polulla liikkuu melko paljon turisteja, joista suurin osa on japanilaisia. Kyllä, japanilaiset turistit liikkuvat täälläkin usein ryhmissä salamavalot vilkkuen.

Kun temppelit sulkeutuvat ja tulee pimeä, alue on todella hiljainen ja vastaan tulee vain harvakseltaan koiranulkoiluttujia(lähistöllä nähty ainakin kaksikymmentä Shibaa). Vuorilta kuulemma välillä eksyy villisikoja, kauriita ja apinoita.

Ensimmäinen viikko

Meidän talo eka vasemmalta.

Nyt on kulunut viikko siitä kun saavuimme. Aika on mennyt melko nopeasti, mutta toisaalta tuntuu, että olemme olleet täällä jo vaikka kuinka pitkään. Pinja on tavannut jo koulukavereitaan.

Heikan koulu alkaa vasta ensimmäinen lokakuuta, vaikka hän tarjoutui käymään tutustumassa kouluunsa jo etukäteen. Heikka on viettänyt aikansa suurimmaksi osaksi hoitaen pakollisia hankintoja: kendo-haarniskaa ja polkupyörää. Bôgun (haarniska) hankinnan suhteen Kioto on unelmapaikka. Täällä saa mittatilaustyönä japanilaisen bogun samaan hintaan kuin Suomessa epäsopivan. Sattumalta paikallisessa liikkeessä on töissä vieläpä britti, joten kielimuurikaan ei erota minua unelmieni urheiluvälineestä. Tosin sen valmistaminen kestää kaksi kuukautta.
Polkupyörän suhteen ei olekaan niin helppoa, japanilaiset kun sattuvat olemaan hieman lyhyempää ja pitkselkäisempää sorttia. Puolen vuoden takia ei tekisi mieli laittaa kaikkia roposia menopeliinkään. Tämänhetkisellä mama charilla (suomeksi mummis)* en luultavasti pysty taittamaan kuudentoista kilometrin mittaista koulumatkaani (per suunta) ilman vakavia jalkavammoja. Joten jos joku tuntee erityisen pitkiä japanilaisia, jotka ovat pyöränmyyntiaikeissa, olkaa ystävällisiä ja jakakaa yhteystietoni.

Niistä pyöristä vielä. Täällä on hienompia pyöriä kuin missään! Täällä myydään esimerkiksi Bianchin ja Raleigh'n maantiepyöriä, jossa on ehkä kymmentuumaiset renkaat. Mutta ne pyörät on tosiaan aika kalliita.
Olemme tietenkin joutuneet kaikenlaisiin noloihin tilanteisiin johtuen kielitaidottomuudesta, huonosta koordinaatiokyvystä jne. Ruoan tilaaminen on ollut yksi näistä koetinkivistä (kaupassa on niin kallista, että ulkona syöminen on miltei taloudellista).

Ensimmäinen ongelma tulee tietenkin siinä, ettei tiedä mikä on ravintola ja koska se on auki. Liukuovet ovat usein kiinni ja sisällä on hämärää. Toinen ongelma on ruokalista. Yakitorissa sana tori meinaa lintua (semmoinen merkki missä on pieni ruudukko, jonka alla on neljä pilkkua ja päällä siiven näköinen juttu), joten Pinjan allergian huomioonottaen Yakitori-ravintolassa ei ole hirveästi syötävää hänelle. Ai niin, ja lämpimät pyyhkeet on vain käsiä varten.

(Post-)Moderni tekniikka on aiheuttanut myös päänvaivaa. Gyuudon-ravintolassa oli pöydässä nappula, mitä painamalla henkilökunta tulee paikalle, kun toisessa taas annos maksettiin seinällä olevaan automaattiin, josta saatiin kuitti, joka annettiin tarjoilijalle.Tai oltaiisiin annettu, jos oltaisiin käytännöstä mitään tajuttu. Aa soo desu! Arigatoo gozaimasu!
Mutta luojalle kiitos, Japanissa ei tipata!
Tuulan toimittama fraasisanakirja on ollut todella hyödyllinen. Siihen kannattaa tutustua ennenkuin tulee käymään meillä!

Vanhukset

Olemme olleet ehkä sellaisina aikoina liikkeelläkin, mutta näyttää japanilaisia mummoja ja pappoja on paljon ja ne on ainakin satavuotiaita kaikki ja suurin piirtein mestari Yodan kokoisia. Meidän vuokraemäntä, joka asuu naapurissa on hyvä esimerkki tästä. Ja ne papat siivoaa tuolla joenvartta selkä kyyryssä ja mummot tulee tuhatta ja sataa pyörällä vastaan, vaikka ovat niin kyyryselkäisiä, etteivät näe eteensä.

Temppelit yms.

K-kauppa. Taustalla jotain aivan muuta.

Kioto on tosiaankin temppeleiden ja pyhättöjen luvattu kaupunki. Joka kadunkulmassa on vähintäänkin shintolainen pyhättö. Naapurissa on tosiaan tollasia keskimääräistä hienompia useampikin kappale. Purojen ja vuorenrinteiden valtavien puiden tekemä efekti ei ainakaan huononna visuaalista nautintoa. Emme ole hirveästi ehtineet kiertää vielä kuuluisia temppeleitä, mutta ne tuntuvat miltei arkisesti sopivan tähän kaupunkiin. Yhdessä semikuuluisassa puutarhassa käytiin, kun se oli ilmainen. Se näytti juuri siltä miltä sen voisi kuvitellakin näyttävän. Katsokaa vaikka wikimedia commonsista kuvia

esim. http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Heian-jingu_shinen10bs3216.jpg

Puutarhoihin kuuluu oleellisesti myös noiden aitojen käyttö. Tuo puutarha esimerkiksi on keskellä kaupunkia. Kuten myös meidän takapihalla oleva pieni japanilainen puutarha, jota Heikka on jo hieman hoitanut.
On kyllä hieman outoa, kun lenkkipolkumme menee täällä temppeleitten takapihoilta ja hautausmaitten välistä. Mutta täällä se tuntuu melko arkiselta, niinkuin oikeastaan aina kun on hieman ehtinyt asettua aloilleen. Ja kun pitää itseään täällä asuvana, ei niinkään turistina. On erilainen gaze.

Ötökät

Täällä oli aika isoja ötököitä. Perhoset on kämmenen kokoisia, ja jotkut inhottavammatkin kasvaa vähän isommaksi kuin Suomessa:
Mukade
http://www.youtube.com/watch?v=xLNvSmNgKS8
Suzumebachi
http://www.youtube.com/watch?v=a7sJ5TZsJ-Q

Mielenterveys

Alkuun on tuntunut hieman yksinäiseltä. Ollaan hieman haaksirikkoutuneena täällä, koska ei osata kieltä, eikä paikalliset hirveästi muita kieliä. Siperia opettaa ja toivottavasti osataan kieltä edes jonkin verra, kun tullaan kotiin. Ja kostea helle ei helpota hermoja ollenkaan. Onneksi on ollut Tuula, joka on osannut auttaa kaikessa. Ja ilmastointi työhuoneessa.

Vierailuajat

Paras vierailuaika näillä näkyminen olisi joulu-tammikuu. Tulkaa viettämään joulua Kiotoon!

t. Heikka-san ja Pinja-san